Thursday, September 1, 2011

Hyvinvointia ilman kasvua (?)

George Monbiot linkitti äskettäin englantilaisen kestävän kehityksen komission (Sustainable development commision) raportiin, jossa pohditaan niitä haasteita mitä liittyy siirtymisessä talouteen joka ei kasva. Raportin on kirjoittanut Prof. Tim Jackson ja suurelta osin hänen pohdiskelunsa oli minusta virkistävän järkevää ja poikkesi positiivisella tavalla monista Degrowth-keskustelun postmodernin retromarxismin kyllästämistä ulostuloista.

Yleensä kasvun kauhistelu latistuu hyvinvoivien ihmisten latteuksiin siitä kuinka meillä on jo kaikkea ihan tarpeeksi tai siihen kuinka meidän vain pitäisi olla vähemmän materialistisia. Mikäli kasvun tyrehtymisen sosiaalisia (tai ekologisia) haittavaikutuksia edes mainitaan, niin ne ratkaistaan kasvattamalla valtion osuutta kansantaloudesta. Koska talouden kutistuminen alentaa vielä verotuloja ja nykyisetkin tulonsiirrot halutaan säilyttää, lopputuloksena näyttää väistämättä olevan täysin valtion käsissä oleva kansantalous. Poliittisen kartan äärivasemmalla laidalla tässä ei varmastikaan (huolimatta monista epäonnistuneista kokeista) nähdä mitään ongelmaa, mutta me muut emme ole yhtä vakuuttuneita siitä, että kommunismi on optimaalinen järjestelmä ihmisten hyvinvoinnin maksimointiin. ("Karl Marx was right, socialism works, it is just that he had the wrong species": E. O. Wilson.) Valtiolla on oma tärkeä roolinsa, mutta minuun ei vetoa argumentointi, jossa yksityistä sektoria pidetään lähtökohtaisesti ongelmana ja valtiota ratkaisuna. Meidän pitää pystyä keskittymään tavoitteisiin keinojen takana.

Kuten Jackson kertoo tasapainotilanteen aikaansaaminen on nykyisessä talousjärjestelmässä hyvin vaikeaa, koska mm. velkojen ja eläkkeiden maksaminen tai työllisyyden ylläpitäminen edellyttävät jatkuvasti kasvavaa kansantaloutta. Samoin mm. statuskilpailun ja hyperbolisen diskonttauksen psykologiset painolastit ajavat meitä tavoittelemaan enemmän myös tilanteessa, jossa perustarpeet ovat jo tulleet tyydytetyiksi. Jackson analysoi näitä rakenteellisia haasteita hyvin. Hän myös toteaa kuinka olemme kehittäneet mekanismeja, jotka auttavat meitä sitoutumaan kaukokatseisempaan toimintaan (mm. sosiaaliset normit, avioliitto, säästötilit, yhteiskunnalliset kannusteet) ja kuinka vastaavia mekanismeja tarvitaan mikäli talous aiotaan ohjata ekologisesti kestävämmälle pohjalle.

Kaikesta en kuitenkaan voi olla hänen kanssaan samaa mieltä ja paikka paikoin hänen analyysinsä oli minusta huolimatonta. Monin paikoin hän tuntui vain allekirjoittavan konventionaalisen viisauden ilman sen kummempaa perustelua. Esimerkiksi energiankulutus ja ekologiset ongelmat ovat hänen (ja monen muun) retoriikassa samoja asioita. Näinhän ei ole. Energiankulutus voi olla ekologinen ongelma mikäli energia tuotetaan ekologisesti tuhoisalla tavalla tai mikäli se käytetään ekologisesti tuhoisalla tavalla, mutta mikäli kasvava energiankulutus ohjaa ihmisen toimintaa ekosysteemin ulkopuolelle, se on ekologisesti hyvä asia. Konventionaalisessa viisaudessa tämä yleensä sivuutetaan olettamalla, että vähän energiaa kuluttavat ihmiset aiheuttavat myös vähän haittaa ympäristössään. Tämä on kuitenkin arvelluttava oletus, koska siellä missä huokeaa energiaa on vähän saatavana ihmisten taloudellinen toiminta suuntautuu voimakkaammin heitä ympäröivään ekosysteemiin, koska sen hyväksikäyttö vaatii vähemmän energiaa kuin esimerkiksi elottomien mineraaliresurssien hyväksikäyttö. Mikäli töpselistä ei tule huokeaa sähköä, ihmiset tyydyttävät energiantarpeensa ympäröivistä metsistä. Mikäli lannoitteita, jääkaappeja ja kuljetuskapasiteettia ei ole, harjoitetaan tehotonta maanviljelystä omiin tarpeisiin. Kun meitä on yli seitsemän miljardia, tämä on tuhoisaa sekä ekologisesti, että sosiaalisesti.

Oletus siitä, että energiankäyttö tuottaa vääjäämättä  ympäristöongelmia, ajaa hänet myös ratkaisuihin joita ei ole paḱko hyväksyä. Hän esimerkiksi selittää kuinka alati paraneva tuottavuus johtaa työttömyyteen ja kuinka tämä voidaan välttää jakamalla työ uudelleen. (En muuten ihan heti näe kuinka esimerkiksi minun tekemäni tutkijan työ voitaisiin jakaa.) Konventionaalinen vastaus olisi se, että työttömät voidaan työllistää uusiin ammatteihin ei hänelle kelpaa, koska esimerkiksi palveluammateissakin kulutetaan energiaa ja se on tehtyjen oletusten perusteella haitallista. Mikäli energiaa tuotetaan ilman mainitsemisen arvoista ympäristöhaittaa ei ole mitään periaatteellista syytä siihen miksi suurempi osa työvoimasta ei voisi työllistyä uusiin ammatteihin ja samalla Jacksonin perustelu työnjakamisen välttämättömyydelle murenee.

Jackson myös olettaa, että tulevaisuuden energiantuotannon pitää nojata "uusiutuviin energianlähteisiin" ilman, että edes mainitsee ydinvoimaa. Tämä on ilmiselvä ideologisin perustein kyhätty reunaehto, joka vain hankaloittaa todellisten ongelmien ratkaisemista. Vastassamme on todellisia ympäristöongelmia ja reunoja, joita ihmiskunnan ei ole syytä ylittää. Näiden rajojen sisäpuolella pysyminen on riittävän vaikeaa jo ilman ylimääräisiä ideologisia reunaehtojakin. Uskon (ja toivon), että ihmiskunnan talous tulee kasvamaan merkittävästi erityisesti köyhemmissä maissa ja pysyäksemme siitä huolimatta ekologisten reunaehtojen sisäpuolella tarvitsemme harkintaa ja kannusteita siihen, että kasvua luodaan siellä missä sen aiheuttama ekologinen vahinko on pienintä. Emme voi hakea kasvua hakkaamalla lisää metsiä nurin, istuttamalla lisää peltoja tai kalastamalla enemmän, mutta esim. elottomien resurssien hyväksikäyttöä ihmiskunta voi lisätä rajustikin. Se tapahtuuko näin riippuu suurelta osin kannusteista ja energianhinnasta, joista molemmat taas riippuvat tehtävistä poliittisista valinnoista.

Paikoin Jacksonin kannanotot viestivät myös konservatiivisista arvostuksista joita en jaa. Esimerkiksi:

s98: "When technologies, infrastructures, institutions, social norms reward selfenhancement and novelty, then selfish sensation seeking behaviours prevail over more considered, altruistic ones. Where social structures favour altruism and tradition, self-transcending behaviours are rewarded and selfish behaviour may even be penalised."
p104: "But relentless novelty seeds social anxiety and weakens our ability to protect long-term social goals."
p107: "...reduce geographical labour mobility." (Toimenpide-ehdotus)

Noista lausahduksista saan tunteen, että Jackson jotenkin haikailee takaisin pieniä staattisia yhteisöjä ja olettaa, että se on parasta ihmisten hyvinvoinnille. En kykene näkemään kuinka altruismi ja muutoksesta iloitseminen olisivat toistensa kanssa ristiriidassa. Ainakin itse suhtaudun hyvin positiivisesti tieteelliseen, teknologiseen ja sosiaaliseen kehitykseen, mutta pidän siitä huolimatta (tai sen takia) tärkeänä huolehtia muista ihmisistä ja elinympäristöstämme. Lisäksi en näe kuinka toiveeni siitä, että esim. uusi puhelimeni on teknisesti edistyneempi kuin vanha, on ristiriidassa ekologisen tai sosiaalisen hyvinvoinnin kanssa. Vai onko ideana määritellä joku tietty teknisen kehityksen taso "riittäväksi" ja tyytyä siihen? Jos näin, niin kuka sen riittävän tason määrittelee ja kuka ihmiset siihen pakottaa? Sakkoja parempaa teknologiaa käyttäville ja tukiaisia vanhaa teknologiaa käyttäville?

Voihan olla, että sosiaaliset siteemme lähellä eläviin ihmisiin olisivat tiiviimpiä, jos eläisimme pienissä kyläyhteisöissä, joista ei muuteta pois. On kuitenkin hyvä muistaa, että näissä yhteisöissä ollaan kiinnostuneita tekemisistäsi sekä hyvässä, että pahassa. Niissä ei suvaita erilaisuutta ja raja oman yhteisön jäseniin kohdistuvasta "altruismista"  ksenofobiaan on hiuksen hieno. Lisäksi yhteisön tuputtama konventionaalinen viisaus tukahduttaa muutoksen myös silloin, kun sitä tarvittaisiin. Nykyisessä maailmassa yhä useampi varmastikin löytää itselleen paremmin sopivia yhteisöjä verkosta kuin fyysisistä naapureistaan ja mikäli muuttoliike tuottaa pienemmän ekologisen jalanjäljen jättäviä kaupunkeja tai aikaansaa alueiden erikoistumista asioihin mitä siellä tehdään parhaiten, miksi se olisi lähtökohtaisesti paha asia?  No comprendo.



No comments: